"Teillä, herra, on oikein", vastasi Paavo. "Minä kuulin pihalla miesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen kasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana, oli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa keskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut määräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet, läksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme huononlainen sananviejä."
Ranckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa olivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin ja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa tarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen matkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei sanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata nimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta toivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös pikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli kerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.
Tunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja siinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun ollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin esille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa osaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti valkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat kyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan totta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.
"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa", sanoi hän. "Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja, niin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai jalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan uskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme polttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja kiduttamista."
Matkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään ympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun ja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty jonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa ympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti. Ensimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa ja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä paras, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.
Noin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä havahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen horroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi yht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.
"Hiisi tiesi", vastasi kuski. "Jos näen oikein, niin on kaadettu joukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset olisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este laadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät käsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin."
Miehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita aivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty. Tämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen olisi tarvittu monta miestä.
Ranck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt tehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. —
"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?" kysyi Ranck kuskilta.