Se on se ehto, jota paitsi taiton
On voimaton.
KUNINGAS.
Ei milloin, milloinkaan!
Noin säälimättömäks' sä mua vaadit?
Tuo tietämättömyys, jok' ompi hänen
Onnensa, riistetään nyt kerrallaan;
Ei vitkan, vähittäin, vaan kerrallaan
On hirmuinen tuo totuus kouristava
Sen raukan sielua! Ja jos tuo keino
Nyt pettää? Unhottanut ootko, kuinka
Vuos' vuodelt', arvaamattomalla huolell',
Olemme varjelleet Jolanthaa tuota
Totuutta surkeata tuntemasta?
Se on sun omaa työtäs. Itse veit
Sa mua tielle, tuolle vaikealle,
Jot' olen kulkenut. Nyt kukistaa
Sa tahdot, mitä rakentanut oot.
Ja mistä syystä?
EBN JAHIA.
Syyn mä selitän,
Jos halajatte tyynin mielin kuulla.
— Te arvelette, että näkö-aisti
On pantu silmään, välikappale
Kun vaan se onkin. Näkö virtaa sielun
Syvyydestä, ja silmän hienot hermot,
Ne käyvät aivoin salakammioista.
Jolantha tietäköhön kohtans' selvään.
Sisäinen silmäns' avatkaamme ennen.
Kuin ulkosilmään valo lasketaan.
Jokainen tarve sielullansa tulkoon
Ja valkeuden aavistus ja kaipuu.
Sill' onhan huomattava, kuninkaani,
Ett' ihmiselle mitäkään ei suoda,
Joll' ei hän tunne siihen tarvetta
Ja sielunpohjukkaista kaipausta,
Mi vaatii tyydykettä, kaikkialta
Esinettänsä etsiellen. Suokaa
Mun selittää se esimerkillä,
Mi teitä läsnä on. Tuo hauska tiede,
Runollisuuden kaunis taide, josta
Provence on kuulusa, se runotarten
Avulla meille annetahan. Eikö?
Mut annetaanko sitä kaikille?
Ei! Niille vaan, jotk' ovat ennen jo,
Kuin unissansa, runollisen mailman
Rintaansa kätkeneet ja kohden tuota
Nyt valpuisena ikävöivät.
KUNINGAS.
Ebn
Jahia, riidellä en tahdo kanssas.
Opissa sinun rinnalles en tule.
Mut sydämessän' sääli kovin ääntää
Ja perusteesi voiman hämmentää.
— Sit' en mä voi — ei, mahdotonta on se!
EBN JAHIA.
Tahtonne mukahan. Mull' ompi valta
Vaan neuvoa. Jos neuvohoni ette
Voi luottaa, oon mä täällä tarpeeton.
Hyvästi siis! Mä lähden luostariin;
Mun sieltä voipi löytää, mielenne
Jos muuttuvi. Mut muistakaatte vaan:
Kun mailleen aurinko on mennyt pois,
Ijäksi hukkui, mitä taiton' vois'.
(Lähtee pois sala-ovesta.)