En näe mä ketä;
Tän huvipuiston luulen kokonansa
Ilmaantuneeksi joskus kesäyönä,
Jolloinka Luna suostui tulemaan
Endymionin luo, ja kätki puhtaan
Vuon onnensa Vaucluse'n vuoristoon.
Näin ollen, asukkaat kyll' ovat menneet.
TRISTAN.
Ei, kyllä tääll' on niitä, jotka aina
Tääll' ovat, asuvat, ja liikkuvat.
Kas tuoss' on käytävällä jäljet tuoreet.
JAUFFRED.
Niin oikein, pienten sieväin jalkain. Tulkaa!
Nuot johtanevat, meitä tolalle.
Ne vievät tuonne alas huoneen taakse.
TRISTAN.
Ei, vartokaamme, kunnes joku tulee.
Älkäämme rohjetko. Jo paha kyll',
Ett' omin valloin tänne tunkeilimme.
JAUFFRED.
No, olkoon. Niin jos onni meitä noutaa.
Kuin tähän asti, olen tyytyväinen. —
Sill' ompahan tää onneks' sanottava:
Viel' emme kauhan' olleet luostarista,
Hilpeinä kulkein, vuoroin lauleskellen,
Kun vilkaselta kuningas René'n
Mä näin; hän miettiväisnä astui haussa
Cordovalaisen lääkärin. Te välttää
Tahdoitte kuningasta, kanssanne
Mua veditten, ja yli puitten, pölkkyin
Pakoillessamme, vuoren juurella
Yht'äkkiä me huomaitsemme aukon,
Jok' ilmeisesti oli tehty. Tuota
Me tutkimme ja, ensin pimeässä
Hapuillen, tänne vihdoin jouduimme.
— Mut sanokaas yks seikka mulle: miksi
Tahdoitte karttaa kuningas René'tä?
Hänenpä tähtensä te tulittenkin;
Mua pyysitten te luoksi hänen käymään
Myötänne huomenna: ja olettenpa
— Niin, kaikkihan sen tietää — olettenpa
Kihlattu hänen tyttärensä kanssa.