Laaksohon tänne,
Puiden latvahan
Laskevi joskus
Outonen lintu.
Ja illan tullen,
Kaikk' kun on hiljoin,
Käy satakielisen liiretys viljoin.
Sen kummaa tahtia
Kielien soitoll'
Ei kenkään ennä.
Sen kilvalla laulaa
Huokuvin rinnoin
Ei kenkään voi;
Sulokaunoisesti sen ääni soi.
Siell' onko, vierahat,
Laulunne synty,
Miss' surumieli
Ja kaipuu — arvelen —
Yöhyen tyynessä
Uhkuvi ilmi?
Ootteko ilmojen
Liiteliöiltä
Sävelet saaneet?
Sävelet vilkkaat,
Kummaiset, oivat;
Kuink' unehessan'
Ne korviini soivat!
Sävelet lempeät,
Juur' ihastuttavat,
Minne jos kuuluvat,
Kaikk' jalostuttavat.
JAUFFRED.
Oi, kuinka runollista!
TRISTAN (Jolanthalle).
Lauluamme
Te vertailette satakielen lauluun.
Oi, jospa oisin joku, vaikka pienin,
Vaikk' köyhin noista lintusista, jotk on
Luonanne täällä, saadakseni kuulla
Yhäti noita sulosäveleitä,
Joit' teidän rinnassanne heräjää.
JAUFFRED.
Oi jalo neiti, anteeks' antakaa,
Ett' teen mä yhden kysymyksen, jonka
ihailuksemme huulillemme saattaa.
Maailmast' erillään te ootte täällä.
Oivallisista noista lahjoistanne
Ei mitäkään Provence'n ritarit
Ja jalot naiset tiedä. Kenpä ootte
Te syntyänne? Kenp' on isänne?
JOLANTHA.
Vai et sä sitä tiedä? Sep' on kumma.
Tääll' ei käy kenkään, jok' ei häntä tunne.