KUNINGAS.
Jolanthani!
JOLANTHA.
Oi, älä pelkää! Minkä mietti viisas
opettajan', se onnistuupi; — niin,
Sen tiedän, mull' on tunne, moinen juur'.
Kuin nyt jo tuntisin tuon kumman voiman,
Valoksi jota sanot, juur' kuin tänään
Jo minuhun se entäis'. Ah, kun hän,
Tuo kumma outo oli täällä, tunteen
Havaitsin, jot' en onnen havainnut;
Ja joka sana, jon hän lausui, kaikuu
Mun sielussan', kuin kanteleessa, uusin,
Ei koskaan ajateltuni sävelein.
— Sanoitpa äsken, että valon voima
On ripsas, että kaikki, johonka
Se koskee, uuden arvon saa, ett' usein
Se liittyy lämpymään — niin, eikö totta,
Sydämen lämpymään? — oi, sen mä tiedän.
Jos tuo se on, jon sanot valoksi,
Niin aavistaapi mua, että tänään
Se mulle ilmestyy. Mut yhdessä
Sä petyt: silmällä ei suinkaan näe.
Vaan täällä, luona sydämen on näkö.
Sisässä tääll' on, sulo-muistelona,
Tuo valon kajastus, mi mua kohtas',
Tuo valo, jota kohden nyt mä lähden.
(Menee sisään Marthan kanssa, joka tällä välin oli lähestynyt.)
KUNINGAS (lääkärille, kun hän on sisään menemäisillänsä).
Oi, varro, Ebn Jahia! — Käsitätkö
Sa tuota? Kenpä lie tuo vieras, joka
Häiritsi hänen sydämensä rauhaa?
Mit' aatella mun tulee puheestaan
Noin innokkaasta? Mitä arvelet?
EBN JAHIA.
Ei olo nuoren mielenkääntehistä
Juur helppo päättää. Tämän ehkäisee
Mun tuumani, sen myönnän.