AGNES.
Brand, tokko hiukan, hiukan saan
ma vetää syrjään uutimet?
Noin vallan pienen hiukan?
BRAND (ovelle).
Et.
(Menee kammariinsa.)
AGNES. Kaikki, kaikki teljettynä! Unhoituskin kiellettynä! Tuomittu on huokaus täällä, taivas haut' on salpa päällä. Ulos täältä täytyy mun, tänne kuolen, tukehdun! Ulos? Minne? Taivahalta silmät katsoo ankarat! Minne saisin niiden alta sielun tunteet, muistelmat? Ulos jos ois tahtokin, minne raukka pääsisin? Tyhjyys aina kammottaisi, yksinäisyys kauhistaisi! (Kuuntelee Brandin kammarin ovella.) Nyt hän lukee äänellensä; kuule ei mun vaikerrusta. En saa mistään lohdutusta! Luojalla on kylläksensä kuulla virttä onnellisten, varallisten, lapsellisten, kuulla virttä kiitoksen, nähdä leikit lapsien. Joulunahan iloitaan sekä Herraa palvellaan. Ei Hän katso äitirukkaan, joka yksin itkee hukkaan. (Lähestyy varovasti ikkunaa.) Aukaisenko verhot nää, että loimo läikähtää tuonne yöhön, karkottain kauhut pikku Alfiltain? — Ei, se turha vain on taika, siellä ei hän olekkaan! Jouluhan on lasten aika; hän saa tulla tänne vain; ehkä on hän ulkoisalla, äidin akkunoiden alla, seisoo siellä sinihuulin. — Lapsen itkuako kuulin? Alf, en tiedä neuvoa! Isäs itse telkesi; — Alf, en voi ma aukaista Hiljaa, armas lapseni, ettet häntä vihoita. Lennä jälleen taivaasen, siellä sull' on valoisaa luona lasten leikkien. Itkuas et näyttää saa, — ellös kerro, taattosi että oven telkesi, kun sä sille koputit. Lapset eivät oivalla meidän suurten toimia. Isäs istui huokaeli — niin jos siellä kertoisit — hän se sulle solmieli sievän jouluseppeleen. Voitko, lapsi, nähdä sen? (Kuuntelee, herää unelmistaan ja pudistaa päätänsä.) Unta, unta! Äidin lasta en ma kohta nähdä saa; kiirastulten kautta vasta väliseinä laukeaa, holvit, telkeet murtuvat, vinkuu tyrmän saranat, lukko suuri aukeaa! Paljon, paljon tarvitaan ennen kuin me kohdataan. Minä hiljaa ahkeroin, vaatimusta täyttää koin, tahdon voimaa näytin yhä. Mutta tänään onkin pyhä. Kuink' on toinen joulu tää —! Sentään voin sen pyhittää; Etsin kalliit tavarain, joiden äärettömän hinnan, onnen ainoon äidinrinnan, tietää äidin sielu vain.
(Polvistuu pienen kaapin eteen, avaa laatikon ja ottaa sieltä esille joukon esineitä. Samassa raottaa BRAND ovea aikoen puhutella häntä, vaan huomatessaan, mitä Agnes puuhailee, seisahtuu hän äänetönnä ovelle, Agnes ei häntä huomaa.)
BRAND (hiljaa). Aina samat unelmat, samat kuolon muistelmat.
AGNES. Täss' on harso, tässä lakki, — kun hän nautti kastehesta yllään oli tämä takki — (Pitää sitä korkealla, katselee sitä ja hymyilee.) Kuinka hertas, Herra Jesta! Sieväpä hän olikin, kun hän istui tuolihin kirkossamme; kolttu tässä, ensi kerran elämässä ulkoisalla oli yllä. Silloin riitti tämä kyllä, — mutta ahtaaks koitui se —, voin sen panna sivulle. — Sukat, vanttuut pienoiset, uusi lakki silkkinen; muistan, milloin sai hän sen, kun näät alkoi pakkaset. Vieläkös mä tätä jatkan? Täss' on puku pitkän matkan; näihin vöihin pehmoisiin, matkalleen hän käärittiin; näistä silloin luopuissani, luulin saavan kuolemani.
BRAND (vääntelee käsiänsä tuskissaan). Sen hävittää, oi, kuinka voi, hän mitä tuossa jumaloi! Sen toinen tehköön, kautta Herran, jos oikeus sen vaatii kerran.
AGNES. Siin' on tahrat vielä nyt; oisinko ma itkenyt? Kyynelhelmin kirjaeltu, tuskan kanssa kaunisteltu, on se mulle kallis, pyhä! Lapsi tässä pukimessa oli uhrinkastehessa! Kuinka rikas oon ma yhä!
(Koputetaan kovasti ulko-ovelle; AGNES kääntyy parkaisten ja näkee samassa BRANDin. Ovi temmataan auki ja sisään astuu repaleinen NAINEN, lapsi käsivarrellaan.)