LUKKARI. Oikein ei lie papin laita. Hän kantaa jotain salavaivaa, mi yötä päivää häntä kaivaa siit' asti kun hän leskeks jäi; hän kyynelist' on kyllä saita, vaikk' oisi taivas pilvessäi; mut joskus amme, vettä täynnä, on hataraksi sentään käynnä — hän silloin soittaa murheissaan kuin itkis lasta, vaimoaan.
KOULUMESTARI.
Nyt on kuin heitä kaksi oisi. —
LUKKARI. Ja toinen kärsis, vaikeroisi, vaan toinen häntä lohduttais.
KOULUMESTARI.
Jos tunteitansa käyttää sais!
LUKKARI.
Niin, jos ei oisi virkamies!
KOULUMESTARI. Ja jos ei sääty rasittais, niin itkisinkin, kukaties!
LUKKARI. Jos kynän hiiteen kerran heittäis ja antais lemmon kirjaa käyttää!
KOULUMESTARI. Jos viisautensa joskus peittäis ja uskaltaisi tunteet näyttää!
LUKKARI.
Ei näe kenkään, — tuntekaamme!
KOULUMESTARI. Ken tunteillensa vallan antaa, se lähestyy jo rahvaan kantaa. Näät papin sanaan, se on mies, ken aina yhtä olla ties; ja kuinka ois, jos tahtois ken, hän virkamies ja ihminen? Ei, virka tunteen pellot routi, siit' esimerkki olkoon vouti.