LUKKARI.
Kuin siksi juuri hänet saamme?
KOULUMESTARI. On tuttu teille voudin talo, myös muistatte, kun tulipalo jo oli niellä arkiston. —
LUKKARI.
Se oli ilta, myrsky riehui. —
KOULUMESTARI. Vaan vouti miesten miesi on: hän myrskyn kanssa kilpaa liehui; mut häntä vainos piru itse, ja rouva huusi kyynelitse: "oi sielus, armas, pelasta ja vältä pirun kouria!" Kas silloin vastas vouti niin: "mun sielu joutaa helvettiin, kun apua vain siksi saisin, ett' arkistoni pelastaisin!" Kas siin' on vouti mieleltään ja tavoiltaan ja kieleltään; se siksi myöskin varmaa on, hän saapi kerran palkkion.
LUKKARI.
Ja missä?
KOULUMESTARI. Jossain, ties sen hiisi, lie voutienkin paratiisi!
LUKKARI.
Vaan kuulkaas!
KOULUMESTARI.
Mitä?
LUKKARI. Ajan enne on alla teidän sanojenne; tääll' aika kuohuu, oivallamme, näät vanhimpia tapojamme ei enää kenkään huoli noutaa.
KOULUMESTARI. Mut laho multaan aina joutaa, ja mätä terveen kasvattaa. Jos syöpä kansaa jäytää saa ja jos ei lääkkeet enää auta, on varmin keino silloin hauta. Niin, täällä kiehuu, kuohuu kyllä, sen huomaa ensi silmäilyllä. Kun vanha kirkko maahan kaatui, sen kanssa silloin kaikki maatui, mi oli vanhan elinjuuri ja suojas meitä niinkuin muuri.