LUKKARI. Niin, kansan valtas hiljaisuus. Pois, vanha, pois! se ensin huus, vaan huuto hiljaa vaimentui ja moni mietti, laimentui ja katui, katui, katui yhä, kun vihdoin totta tosiaan jo käytiin kirkon kaadantaan, se useist' oli melkein pyhä.
KOULUMESTARI. Mut rahvahasta tuhannet viel' liitti vanhaan sitehet, siks kunnes uuteen temppeliin uus Herran henki vihittiin; sen vuoksi kansa kauhisteli ja taivastellen toivoeli jo sitä päivää koittamaan, kun vanha lippu lasketaan, ja uusi liehuu vapahasti; — jo hiljaa nousi kirkonviiri ja hiljaa seisoi kansanpiiri, — ja nyt — on päästy loppuun asti.
LUKKARI (viittaa sivulle päin). Kas tuolla! Pientä, suurta nään ma tänne saavan.
KOULUMESTARI.
Tulvimalla.
Mut hiljaisuus on kaikkialla.
LUKKARI. Vaan outo humu kuuluu tiellä kuin jymy eellä myrskysään.
KOULUMESTARI. Näät kansan sydän ähkyy siellä; ja on kuin tieto heillä juuri ois siitä, ett' on aika suuri; ja kuin ois käskyn saanut kansa nyt täällä vaihtaa Jumalansa. Ma pelkään; missä pappi on? Jos pääsisin ma piilohon!
LUKKARI.
Ma myös, ma myös!
KOULUMESTARI. Kun myrsky soi, ei sielun pohjaan nähdä voi; on kuilu alla kurimon, ja tahto väistyy, eperoi!
LUKKARI.
No, veli!
KOULUMESTARI.
Niin?