BRAND.
Pois täältä, pois!
ROVASTI. Niin, tieten pois; se minustakin kummaa ois, jos teidänlainen lahjoiltaan ei pyrkis paikkaan parempaan; mut suurissakin suhtehissa ain' ollaan ajan pukimissa. Ja lailla vanhan vääpelin on huudettava: tahtihin! näät vääpeli on ihanne nyt juuri meidän aikamme. Kuin kirkkoon sotapoikiansa hän plutoonittain kuljettaa, niin papit seurakuntiansa myös paratiisiin paimentaa. Ja perustana uskonnon auktoriteettiusko on; ja kun se oppiin perustuu, niin sokeaan voi sitä käyttää; ja kuinka menot sukeuu, sen käsikirja meille näyttää. Siis rauhallisna pysykää ja asemaanne miettikää! Mun täytyy uuteen templiin Herran ja koittaa ääntä vielä kerran; on mulle outo kaiku sen ma moista täällä kuullut en. Siis hyväst' jääkää! Teksti uus on ihmisluonnon riitaisuus ja Luojan kuvan himmennys. — On kohta tarpeen pontevuus — siks' ensin pieni virkistys!
(Menee.)
BRAND (seisoo hetken ajatuksissaan kuin kivettyneenä). Ma kaikki annoin kutsun tähden, ja luulen, Luojan työtä teen; ja nyt tuo kurja Herran nähden mun näyttää toista palvelleen. En taivu vielä! Koitan kerta! Tuo kirkon para juokoon verta. On maahan lyöty elintyö, vaan sieluani en ma myö! — On yksin olla kauheaa, nään kaikkialla kuolemaa; ja vaikka leipää pyydän mä, he tarjoo kirkon kiviä. Hän puhui totta kauheata ja sentään Hornan ontevata. On Herran kyyhky piilossaan; ei lennä koskaan kohti vaan. — Jos nähdä ainoankin vois, ken turvaa, rauhaa mulle tois!
(EINAR tulee tietä myöten kalpeana, laihtuneena ja
mustiin puettuna; nähdessään Brandin pysähtyy hän.)
BRAND (huudahtaa).
Sa, Einar?
EINAR.
Se on nimi mun.
BRAND.
Toi varmaan Herra tänne sun.
Ma juuri yhtä kaipasin,
min sydän kivestä ei ois;
Oi, riennä tänne sylihin!
EINAR.
Ei tarvis; oon jo satamassa.
BRAND. Se pisti varmaan vihaksesi, mi sattui viime tapaamassa. —