VOUTI.
Niin, tosiaan!
Nyt on hän yksin matkallaan!
ROVASTI. Ei, myöskin toisen nään mä siellä, — mut jäljempänä vuoritiellä. —
VOUTI. Niin, oikein, varmaan Gerd se lie — sopiva seura, hiisi vie!
ROVASTI (iloisesti). Kun Herra hänet vapahtaa, voi haudallensa kirjoittaa: Täss' suuren Brandin hauta on, hän voitti yhden — houkkion!
VOUTI (sormi nenällään). Mut nyt kun hän on tieltä pois, niin myöntää ehkä sentään vois, hän liian julman tuomion sai kautta kansajoukkion.
ROVASTI (kohauttaa olkapäitään).
Mut kansan ääni Herran on!
(Menevät.)
(Aava lakeus. Myrsky kasvaa ja ajelee raskaita pilviä lumisen lakean yli; mustia vuorenhuippuja ja kukkuloita vilahtelee silloin tällöin usvaverhon välistä.)
(BRAND tulee tuntureiden takaa esille verisenä ja repaleisena.)
BRAND (seisahtuu ja katselee jälkeensä). Mua seuras sadat sieltä, vaan ei ykskään ylös asti. Sentään kaikki sankar'mieltä kaipaavat he janoisasti; kaikkialla kuultu on manaushuuto: taistohon! Mutta uhri peljättääpi, tahdon tarmon heikentääpi; yks kun kaikkein tuskat vei, — pelkuruus siis rikos ei! (Vaipuu eräälle kivelle ja katselee arasti ympärilleen.) Pelkoa en ollut vailla, pystyyn nousi hiukset, kun ma kuljin lapsen lailla korvet synkät, syksyiset sutten ulvomista kuullen. Vaan mä sydänpelvon voitin, lohduttauta sillä koitin, ulkona on valoisaa, — yötä, iltaa kaameaa usvaks haihtuvaksi luullen. Ja ma mietin, valo päivän, kevätilman tuulahdus poistaa kerran joka häivän, koittaa aamun kirkkaus munkin tielle synkeälle. Pettymys nyt vastaan lyö, mielen valtaa musta yö, mutta vuonon vieremälle kertyy miestä allapäin, istuu kansaa muistojen, istuu niitä hautoen niinkuin muinoin kuningas kätki vuodet jäljekkäin ruumist' armaan prinsessan, kauniin Lumivalkean, ruumisvaippaa aukoen, rinnoillansa kuunnellen toivoi, toivoi ainiansa: kerran hymyy haudassansa hälle elo ruusukas! Vaan ei ykskään hautaan auta kaikkea, min vaatii hauta. Yksikään ei tiedä noista: eihän ruumis unelmoista herää eloon milloinkaan. Ruumis multaan haudataan, sen on maali voima antaa, joka uuden viljan kantaa. Yö, vain yö — ja yhä yö miehet, naiset peittoon lyö! Voi, jos käyttäin salamaa voisin raukat pelastaa kuolemasta velttouteen! (Hypähtää ylös.) Lailla noitakulkueen kiitää mustat haamut yössä. Aika vaatii myrskysäätä, vaatii voimaa elintyössä, vaatii kypäräistä päätä, säilätöntä huotraa vyössä; Ystävykset rientää sotaan, — veljet heikot hiipii kotaan, pelkuruuttaan katon alle. Katse liukuu loitommalle, näkee kauhut kurjuuden: miehet huutaa, mellastaa, naiset, lapset uikuttaa, korvat kuuroiks sulkevat, — kaikki piirtää otsallensa koko köyhän kurjuutensa, orjat, Luojan lamaamat. Kalvakkaana lymyy kansa, luullen suojaks heikkouttansa. Taivaankaari toukokuun, lippu kauniin kevätsään, joudu toukoon toivottuun! Missä kolmet värit nään, jotka ennen tangon päässä häilyi, heilui myrskysäässä kansan laulun kajahtain, kunnes siihen kuningas ynnä urho unelmain viilsi lemmon kielekkeet? Kieltä käytät kerskaamaan: ellei peto hampaitaaan näytä sulle, mitäs teet halkaistulla lipullas? Jos ois tyyni ollut kansa, niin myös saksit kuninkaan; Rauhan lippu kulmikas riittää merkiks ainiansa, kun saa laiva matalaan! Nä'yt, aijat kurjemmat näyttää yössä salamat! Hiilisauhut brittiläisen verhoo mustaks maailmat, tahraa kaiken viherjäisen, tappaa taimet lupaavat; myrkkysiivin liihottain, päivän paisteen varastain yli maiden, merten mennen niinkuin tuhkasade ennen nieli kylät kirotut. — Kansat myös on pilatut; luolan kiertokäytävissä vesi tippuu, pisaroi, pikkukansa viertehissä malmisuontaan vasaroi, sielu kuihtuu, kutistuu, selkä köyryyn koukistuu, kääpiöllä silmät palaa, kullan valhetta hän halaa. Henk' ei huuda, naura suu, joskin kaatuu veljesseurat, kenpäs tuota kummastuu? ja jos itse kompastuu, siit' ei herää jalopeurat; rahaa lyödään, häärätään, valon tulkit viimeiset jätti kentän häpeissään, kaikki kansat, ihmiset unhottivat: tahdon tie myöskin yli kyvyn vie! Nä'yt, ajat kurjemmat näyttää yössä salamat! Tiedon pilvi uhkaa peittää opin päivän maailmassa; hätähuudot pohjolassa taiston kai'ut kauvas heittää tuot' ei kärsi kääpiöt, heill' on toiset pyrinnöt. Voimakkaammat riehukoot, kansat toiset teuhatkoot — vert' on liian vähän meillä, pienet käyvät pienten teillä, meiltä puuttuu voimatkin suuriin hengen toimihin; edut kansan kuinka vois antaa siitä työstä pois, minkä tehdyks meiltä saisi, monta ei se vapahtaisi! Meidän vuoks' ei kalkki juotu, meidän vuoks ei veriin suotu pistää orjantappuran otsaan miehen jaloimman; meidän vuoks ei Rooman peitsi käynyt kylkeen vainajan niinkuin vihlovaisin veitsi; meidän vuoks ei naulat polta käsissään, ei jaloissaan. Heikot kun me ollaan vaan, säilytään kai taistelolta! Meit' ei koske ristinpuu! Ruoskan lyönnit vinhat nuo, Ahasveeron isku tuo, joka punaa tuomitun, siin' on, kansa, osuus sun: piinaviikon vapaustyöstä! (Heittäytyy lumeen ja peittää kasvonsa; hetken perästä katsahtaa hän taas ylös.) Uneksinko? Valveusinko? Kaikki nään kuin halki yöstä, yöstä hallan harmajasta. Sairaan houreitako vaan näin ma sielun silmin vasta? Joko näin ma unhottuvan Luojan luoman miehen kuvan? Joko Luoja voitetaan —? (Kuunnellen.) On kuin täällä laulu sois!