EINAR.
Ken haudataan?
BRAND.
Sä kutsuit häntä Luojaksesi.
AGNES (väistyy).
Pois, Einar!
EINAR (Brandille).
Kautta autuutesi
BRAND. Jumala orjain, mammonan jo vihdoin joutaa hautahan. Nyt koittaa päivä, poistuu yö, ja päättyy Hänen päivätyö. On aika teidän oivaltaa, tuo vanhusparka sairastaa.
EINAR.
Sä itse, Brand, oot sairas mies!
BRAND. Niin sulle näyttää, kukaties. Mut terve, reipas kuitenkin kuin honka, joka latvuksin noin ilman kupukantta piirtää. Vaan aika, joka vuoret siirtää, On sairas nyt ja ärryksellä. Vain kuherrella, leikitellä nyt tahdotaan; ja uskotaan noin puolittain; mut annas vaan, kun katse selvä tulis olla, on koko polvi hunningolla. Ja yhden lastattaisiin selkään nyt koko elon taakka, pelkään, hän muka otti huolet pois, ja kärsi suuren rangaistuksen, ett' teidän helppo olla ois, sais toiset tanssiin oikeutuksen; — niin, tanssi vain, mut minne päin, On toinen seikka, ystäväin.
EINAR. Tuon ymmärrän mä sävelen, se vanha viisu pappien; sä kuulut nuorten lahkohon, jost' elo, ilo turhaa on; se helvetillä maailman myös tahtois häätää tuhkahan.
BRAND. En ole kirkon kyytiruuna, en puhu pappein saarnasuuna, en ehkä kristitty mä lie. Mut tiedän vain, mä olen mies, ja syövän tunnen myös kenties, mi meiltä ydinvoiman vie.
EINAR (hymyilee). En kuullut ennen milloinkaan, ett' elon riemu pilaa maan.