(Niemi torpan edustalla. Myöhään päivällä.
Vuono on kirkas ja tyyni.)
AGNES istuu alhaalla rannalla. Hetkisen kuluttua
tulee ulos ovesta.
BRAND. Nyt hän kuoli, voikin kuolla, pois sai kauhu otsaltaan; nyt hän lepää rauhassaan niinkuin kirkas vuono tuolla. Voiko liekki virvan heikon päiväks saada syksy-yön? Muodoltaan hän mustan peikon tunsi, tiesi julman työn — sen, min suulla julki saa, sen, min käsin koskettaa, mikä ryöstää mainehen: lasta kohtaan rikoksen. Mutta niitä, jotka siellä istui pelko katseessansa niinkuin linnut kytän tiellä, hiljaa liesinurkassansa — niitä, jotka katsoi vaan ollen vallan tajultaan — niitä, joiden sieluihin syöpyi tahra kestävin, jot' ei aika huuhdo pois, vaikka tukkaan lunta tois — niitä, joiden elon lähde on tään julman muiston tähde niitä, joilta rikos tää elon onnen ryvettää, — joilla tult' ei saata olla polttaa muistot roviolla — niit' ei nähdä voinut hän, joille jätti tehtävän: työnsä jälkiselvityksen. Näistä ehkä kuitenkin uus käy polvi syntihin. Miksi? teen mä kysymyksen. Vastuun siihen julman saan: taattohon on lapset vaan! Mikä ilman rangaistusta jää ja saapi armoitusta? Missä alkaa vastuu sitten eestä kunkin osingon? Mikä oikeus tuomaritten lausuu vihdoin tuomion? Ken se tutkii, todistaa, kun on kaikki syylliset; todistukset tuhruiset ken se julki tuoda saa? Käykö silloin vastaus: taaton velkaa kaikki on? — Kuilunsyvä arvoitus, miss' on selko sokkelon? Mutta kuilun kaltahalla tanssii joukko, hauta alla; luulis sielut valtaa kauhu! Vaan ei ykskään ymmärrä joukost' tästä hurjimmasta, jonka hurmaa tanssin pauhu, minkä synnin vuoren vasta nostaa sana: elämä!
(Muutamia talonpoikia tulee talon takaa
ja lähestyy Brandia.)
ENSIMMÄINEN MIES.
Me kyllä toiste kohdataan.
BRAND.
Ei apu tarpeen, hän jo kuoli.
MIES. Niin, hältä päättyi tuska, huoli, vaan kolme viel' on tuvassaan.
BRAND.
Ja siis —?
MIES.
Me vähist' almuistamme nyt toimme hiukan mukanamme.