ÄITI (horjuu taapäin). Häh? Tuuleen! säästöt orjan töiden ja surut päiväin, puuhat öiden!
BRAND (vitkalleen nyökäten).
Niin tuuleen.
ÄITI. Sen jos uskallat, mun sielun tuuleen hajoitat!
BRAND. Vaan sen jos sittenkin ma teen, kun istun kerran iltaisella sun luonas kuolinvuotehella, kun tuohus palaa pöydällä ja virsikirja kädessä kun vaivut uneen ikuiseen — jos silloin aartees nuuskin, löydän, ja tempaan liekin päältä pöydän ja poltan kaikki iltikseen —?
ÄITI (lähestyy jännitettynä).
Kuin näihin jouduit aatteisiin?
BRAND.
Sen tahdot kuulla, niinkö?
ÄITI.
Niin.
BRAND. Ma lapsuudestain muistan kuvan, jok' ei näy koskaan unhottuvan, ja sielu sitä kammoksuu kuin miestä, joll' on ristisuu. Ol' isä kuollut, sairas sinä, — kun suojaan vainaan hiivin minä, valossa vaksikynttilän näin kuolleen muodon kelmeän ja virsikirjan rinnallaan — ma nurkastani katson vaan. Kuin laihat sormet, ihmettelin, myös unta pitkää oudostelin, ja ilma tuoksuu pellavalta; — niin kuulen käynnin ulkoisalta ja nainen astuu tupahan, käy suoraan luokse vainajan. Hän etsii, penkoo, repii, raastaa ja nostaa niskaa kuollehen; hän kääryt lukee kuiskaten ja: vielä! vielä! hiljaa haastaa. Niin kaivaa kääryn raanun alta, se solmittu on kaikkialta, hän repii, riuhtoo sormillansa ja puree rihmat hampaillansa. Hän löytää muita; kaivaa, raastaa ja: vielä! vielä! ähkyin haastaa. Hän itkee, anoo, huutaa, noituu, ja aina uuteen kätköön koituu; kun löytää, hyökkää kynsineen kuin jahtihaukka saaliiseen. Jo vihdoin loppui kääryt nuo; näin hänen käyvän oven luo ja löydöt riepuun kätkevän — vai siinä kaikki! ähkyi hän.
ÄITI. Mä paljo vuotin, vähä sain; sain huonon hinnan huolistain.
BRAND. Vaan siinä kaikki ollut ei: se poikas sulta myöskin vei.