BRAND. Sun terveeks tehköön siunaus Herran! (Sulkee oven.) Niin, hän ja sinä valon loitte mun kutsumukseen ankaraan, ja kodin mulle te kun soitte, on murhe helppo leikki vaan; sun seuras aina uljuutt' tuo, ja Alfin leikit voimaa suo. Ma uhriks luulin kutsuani, mut onni vaihtui matkallani, on Luoja työni siunannut —
AGNES. Sen olet, Brand, sä ansainnut. Oi, kuin sä kärsit, taistelit, — kuin oman henkes uskalsit, — ma tiedän, joskus verta itkit —
BRAND. Mut sinä tieltä kivet kitkit; sun kanssas saapui rakkaus kuin kevätpäivän valkeus. En siitä ennen tietänyt, ei äiti sitä syttänyt; mi tuhkan alla kyti, senkin hän tukahdutti, säkenenkin. Mit' oli mulla lempeyttä, se oli kaikki säästynyttä kuin auvon seppel yli pään vain teille, teille kätkössään!
AGNES. Ei meille yksin; myöskin muille, myös veljillemme sorretuille, jos milloin murheen lapsi tuli tai äiti surren lapsiaan, niin kohta rintas runsas suli ja hälle tarjos aarteitaan.
BRAND. Vain teidän kautta. Tehän kaksi mun työni teitte armahaksi. Ken yht' ei ensin rakasta, ei lemmi koskaan kaikkia; mun täytti kaiho, kaipio, ja kiveks sydän kylmi jo —
AGNES. On lempes sentään armoton ja hyväilyskin lyönti on.
BRAND.
Myös sulle!
AGNES. Ei! et Agnestasi! mun helppoon kutsuit tehtävään; mut monta luopui vaateissasi; suo kaikki tai ei mitäkään!
BRAND. Mä rakkautta maailman en tahdo enkä tunnekkaan. Ja rakkaus taivaan Jumalan ei ole velton hellä vaan; se kova on kuin kuolon kauhu, sen kuiskaus on kosken pauhu. Hän minkä antoi vastauksen, kun kuuli Poikans rukouksen: Oi isä, kalkki ota pois! — Ja vaikka ottaa sen Hän vois, Hän vaati, pohjaan laps sen jois.
AGNES. Oi, noin jos aina tuomittais, niin kadotuksen kaikki sais.