VOUTI. On väylät ensin aukaistavat ja sitten tiet on raivattavat, — tää kaikill' oli yksi mieli, vaan teill' on ollut toinen kieli. Nyt tääll' on kaikki sotkuksin, te revontulten roihuihin näät sekoititte kaivossoihdut. Ken tässä enää eroittaa, mik' onpi usko, mitkä loihdut, mi hyödyttää tai haavoittaa? — te kaiken ootte sotkenut, sen joukon myöskin jakanut, mi ehjänä ois voittanut.
BRAND.
Ma tänne jään, sen Luoja soi.
Ei elintyötään valikoi.
Ken maalin tietää, tahtoo myös,
sen korvat kuuli syksyn yöss'
Jumalan käskyn: tää on työs!
VOUTI. No, jääkää, tehkää tehtävänne, vaan pysytelkää piirissänne. Kun kansan tavat puhdistatte, te Herran töitä toimitatte. Vaan pyhä olkoon aina pyhä ja arkipäivä arki yhä. Myös älkää kuvitelko heille kuin Herra ilmestyis vain teille.
BRAND. Jos neuvojanne kuulisin mun muuttuis luonto, sielukin; mut olla ehjä, käsky on, ja viedä työnsä voittohon; ja sen mä teen — se uskokaa — niin että huomen valkeaa. Sen kansan, min te uuvutitte, ma horrostaan sen valveutan, te huoneessa sen kasvatitte, ma vuoristoon sen karkoitan; te kaikki veltoks syöttelitte ja pikkusittain näännytitte; te voimat parhaat siltä veitte ja ytimettömäks sen teitte. Ne, jotka vois kuin vuoret seista, nyt kootut ovat pirstaleista; — mut kaikaa vielä joka kotaan voi Herran myrsky-huuto: sotaan!
VOUTI.
Vai sotaan?
BRAND.
Niin.
VOUTI. Sen miekka vie, ken ensin miekkaan käynyt lie.
BRAND. Mut kerran huomaa joukkio: on suurin voitto tappio.
VOUTI. Tää tien on haara, muistakaa; ei saa niin paljo uskaltaa.
BRAND.
Mut jos sen teen?