AGNES. Mä salaa moista aavistin ja hengenvaaraa vapisin.
BRAND (lääkärille).
Vaan muutto lapsen pelastaa?
LÄÄKÄRI. Kun isä häntä huolestaa, niin varma myös on pelastus; öin, päivin häntä hoidelkaa, ei kauvan kestä parannus.
BRAND (Agnekselle). Siis kääri armas untuviin, tuo tuuli tuntuu ytimiin.
(Agnes menee sisälle.)
LÄÄKÄRI (katselee ensin äänetönnä Brandia, joka lakkaamatta tuijottaa ovesta sisälle, lähestyy sitten häntä ja laskien kätensä hänen olkapäälleen sanoo).
Niin muille aina ankara ja itsellensä lauhkea! Kun toisten töitä kysytään, niin: kaikki tai ei mitäkään, — näin laki kuuluu armoton. Vaan helpoitusta myönnetään, kun uhrilammas oma on.
BRARD.
Te tarkoitatte?
LÄÄKÄRI. Äitiänne te rankaisitte käskyllänne; ei pelastusta sille näy, ken tyhjänä ei hautaan käy! Ja sama huuto kuultihin, kuu kansa kärsi pahimmin. Nyt itseänne uhataan ja myrsky kiihtyy, kiihtyy vaan ja kun on tarpeen pelastus, niin mereen kaikki rangaistus — sen lakikirjan unhoititte, te jolla muita tuomitsitte. Nyt väistätten te myrskysäätä, kun myrsky uhkaa Alfin päätä; nyt pakoon, pakoon lähdetään ja äidin ruumis heitetään, — nyt unhottui jo kutsumus ja kuuluu messun armoitus!
BRAND (tarttuu hurjana käsin päähänsä kuin tahtoisi hän koota ajatuksiansa).