AGNES (Brandille).
Itkeköön, ken vielä voi!
Multa kuivui kyynellampi.
BRAND. Agnes, vaimo, — mahtavampi varmaan hänet tänne toi!
GERD. Kuule, kirkon kellot soivat vuorten kukkuloilla siellä! Kansa täyttää vaarat loivat: seurakunt' on kirkkotiellä! Noidat, jotka pappi kerran kiros suohon kautta Herran, kääpiötkin kaivatut, papin kanssa haudatut, tuhansissa tulla voi. Haudat, suot ei estä heitä, kaikki rientää vuoriteitä, noidan lapsi, valhekuollut, jok' ei haudastansa huollut. Nyt se huusi: äiti, hoi! Äiti vastuun kohta soi; kylänmies käy ilomiellä kera lapsiparven siellä; kylän vaimo kuollehelle tarjoo rintaa lapsoselle; — noin ei koskaan ollut ylväs kantaessaan kastehelle. Nyt on poissa kirkon pylväs!
BRAND.
Väisty pois! Jo kylläks sain —
GERD. Kuule, nyt hän nauraa vain! Istuessaan kaltahalla tuolla maantien mutkan alla kirjoittaa hän kirjahansa noita kirkkovieraitansa, niin, ne kaikk' on kohta hällä; kylän kirkko tyhjä on, ovet lyöty lukkohon, — pappi poistui lentämällä!
(Hyppää yli puutarha-aidan ja katoaa metsään. Hiljaisuus.)
AGNES (lähestyy ja sanoo hillitysti).
Lähteä jo aika on!
BRAND (tuijottaa häneen ja viittaa ensin portille, sitten asuntoon päin).
Tuonne? — vaiko tänne päin?
AGNES (peräytyy kauhistuneena). Laps on sentään viaton, uinuu unta syyttömäin!