POIKA.
Hän on tuolla noin!
TALONPOIKA.
Niin, niin, mä hänet nähdä voin.
(Huutaa uudestaan.)
Hoi, kuule, tokko muistat sa,
miss' erkausimme polulta!
BRAND. Ei sulle tarvis osviittaa — sä käyt jo tietä laveaa.
TALONPOIKA. Jumala suokoon, ett' ois niin, me suojiin päästäis lämpimiin.
(Poistuu poikansa kanssa itään päin.)
BRAND (ilmestyy korkeammalla ja kuulostelee sinnepäin, mihin talonpoika katosi).
Tuo raukka kotiin kyhnystää —! Jos hällä tahdon voimaa ois ja kyky vain ois hältä pois, niin voisin tietään lyhentää; ja verisinkin varpahin mä häntä riemuin kantaisin. Mut avun turhan sille soi, ken sit' ei tahdo, mit' ei voi. (Käy edemmäs.) Niin henki, henki; sepä vasta on muka kallis maailmasta! Se raukastakin niin on kallis, ettei hän hengen mennä sallis, ikäänkuin autuus ihmisten ois hinta hänen hengellen. Hän, Luoja nähköön, paljo päästäis, vaan hengen, hengen — sen hän säästäis. (Hymyilee kuin muistelmissaan.) Mä muistan lasna seikkaa kaksi ne naurutaudin mulle toi; ja koulutäti nuoskeaksi hän seljän silloin piiskaroi. Mä nauroin miettiessäin, että ois yökkö, joka pelkäis yötä, ja kala kammoovainen vettä. — Ja vaikka kuin mä teinkin työtä, en saanut näitä mielestäin; ne väikkyi aina edessäin. Ja missä naurutaudin syy? Se siinä juuri ilmestyy, ett' toista on, kuin tulis olla, ja täytyy kantaa kuorma vain, vaan tekee senkin vaikertain. Tuon kumman yökön, kalan lainen on melkein joka kansalainen. Kun syvyyden hän luotiin työhön ja elon raskaan mustaan yöhön, niin yö nyt häntä peljättää. Hän kuilun kitaa säikähtää ja pelkää tähtitaivastansa ja huutaa päivää tuskassansa. (Seisahtuu hetkeksi, hämmästyy ja kuuntelee.) Mä mitä kuulen? Laulu soi ja nauru sekaan ilkamoi. Kas nyt: hurraa! soi vuoritiellä, ja toinen, kolmas kerta siellä. Jo koittaa päivä, usvat haihtuu ja pimeys vuoristoksi vaihtuu. Nään tuolla joukon iloisen nyt huomenkoissa kukkulalla ja varjot leikkii lännen alla — siin' ero tehdään kätellen. Muut itään käy, sen nähdä voin, vain kaksi länteen loittonee; nyt viime tervehdys! kas noin, siell' lakit, huivit lentelee. (Aurinko tulee yhä selvemmin usvista esille, BRAND seisoo kauvan äänetönnä katsellen tulijoita.) Nyt kultaa heidät valonvyö. Ja on kuin tieltään väistyis yö, lois kangas kanervoitaan teille ja taivas hymyileisi heille. Kai sisarukset. Käsikkäin he kangastietä tepsuttaapi, töin impi maata koskettaapi ja mies on norjin, mitä näin. Nyt tyttö väistyi, kaikkos pois, kun toinen syleillynnä ois; he leikkii, kilvan karkeloi ja nauru niinkuin laulu soi.
(EINAR ja AGNES keveissä matkapuvuissa, hengästyneinä ja lämpiminä tulevat veikeillen lakeuden poikki. Usva on haihtunut; kirkas suviaamu heloittelee tuntureilla.)
EINAR. Kesäperhoni, Agnes, sä kultaisin, sinut leikiten kiinni jos saisin! kudon verkon mä hienon ja silmukat teen sulolauluin tenhoavaisin.
AGNES (tanssii takaperin edellä ja väistyy aina hänen tieltään). Kesäperho jos lien minä hentoisin, suo juoda mun kukkien mettä, ja jos sinä leikkikin valmis liet, mua pyydä kuin virtojen vettä.