BRAND. Jos siellä yksin joku ois, hän hartauteen ei päästä vois.
VOUTI (ravistaen päätänsä). Hän silloin selvään todistaa, ett' tarvittaisiin hourulaa. (Muuttaen äänensä.) Te kirkko rauhaan jättäkää; näät perinnöks sen nimittää voi muinaisilta ajoiltamme. Se onkin muinaismuistojamme; sit' ei saa oikku hävittää! Jos tuumani nyt tuhotaan, kuin Feeniks-lintu tuhastaan ma nousen kansan suosiohon. Näin tahdon sitä puollustaa: on muistomerkki meillä, johon ei kenkään käsin käydä saa! Tääll' oli linna jumalain, — kai aikaan Beele kuninkaan; niin työllä miesten uskovain jo vihdoin kirkko laitetaan. Niin koruton se on ja pyhä vanhassa muinaispuvussansa; se myrskyt kesti, kestää yhä —
BRAND. Mut jäännöksenkin loistoansa jo ammoin peittää varmaan hauta; ja lahonnut on viime lauta. —
VOUTI. Niin, niin! Se ikää todistaa, kun loputkin jo kätkee maa; vaan vielä vaarin päivinä yks reikä nähtiin seinässä!
BRAND.
Ohoh?
VOUTI.
Kuin ammeen pohja suuri!
BRAND.
Ja seinä itse?
VOUTI. Kummaa juuri on se, ett' oli seinä pois! Siks suoraan sanon: mahdoton on käsin käydä kirkkohon; se häpeätä meille tois ja raakalaisen työtä ois! Ja varat, — mistä saataisiin? Vai meillä ehkä uhrattais ja tuhansittain tuhlattais kai töihin ennenaikaisiin, kun pienin korjaus kyllin on tuo laittaa siihen kuntohon, se että meidän päivät kestää? Sen tuhlauksen kunta estää; ja voitto sentään minun on.
BRAND. En Jumalaani varten vaan yht' äyriä mä anokkaan. Ma itse tahdon rakentaa; peruni viime ropohon mä käytän tähän kirkkohon. No, vouti, nyt te sanokaa, ken taitaa mua vastustaa?
VOUTI (lyö kätensä yhteen). Mä oon kuin puusta pudonnut! En kaupungeista moista kuullut; ja täällä, missä ainiansa on rahanahnas ollut kansa, te kultatulvan aukaisette ja häikäisette, sokaisette? Ken oisi tuota koskaan luullut ja uhrausta uskonut?