BRAND. On toinen ääni kellossanne kuin äsken tänne tultuanne.
VOUTI. Oloja myöten myöntyväisyys on suopeuden itsenäisyys; jos luottaa runoniekkaan saa, se miestä aina kaunistaa, kun aattehensa kauvas entää, kun — toisin sanoin — aate lentää! Ja nyt — (ottaa lakkinsa) — luo roistojoukon taas.
BRAND.
Luo minkä?
VOUTI. Tänään, arvelkaas, ma melkein ilman apulaista sain kiinni kuusi mustalaista; löin köysiin kaikki luona rajan ja hankin heille vierasmajan; vaan sieltä kuinka, hiisi vie, jo pakoon muudan päässyt lie.
BRAND.
Juur' rauhaa joulun kellot soi.
VOUTI. Vaan lempokos ne tänne toi? Mut sentään, onhan totta se, ne kuuluu melkein kunnalle (hymyillen) ja teille myös! — On ongelma, te voitteko sen ratkaista: On ihmisiä, jotka loi se maailmaan, ken elon soi, he elää sentään siksi vuoksi, ett' toista verta heissä juoksi!
BRAND (ravistaen päätänsä). On sangen paljo ongelmoita, vaan selvittää ei voida noita.
VOUTI. On helppo sentään arvoitus: kai tuttu teille kertomus on poikasesta kerjurin, ken pohjoisesta saapui tänne, ja tiedoissansa kuvatus hän voitti monet papitkin; hän kosi sitten äitiänne. —
BRAND.
Ja sitten?
VOUTI. Tyttö rikas, nuori maantielle uskalikon suori, kuin luonnollista olikin. Mit' teki poika kerjurin? Hän murhetaakkaa kauvan kantoi, vaan vihdoin sentään kihlat antoi hän tyttärelle mustalaisen; — ja huostaan joukon kulkevaisen hän kuollen jätti lasta monta, niin laihaa, kurjaa, onnetonta. Niin, yksi näistä ruojista on vieläi kunnan hoidossa ja muistuttaapi isästänsä!