SIGURD. Näet ensin omasi! (haavoittaa häntä käsivarteen, jolta keihäs putoo).
ÖRNULF. Sepä sankari-lyönti, retkeillä!
Miehekkäästi miekkaas
Käytät, kunnokkaasti;
Sigurd väkevänkin
Häpeään saat asti!
SIGURD (hymyillen). Siis on häpeä hänelle kunniaksi.
ÖRNULF'IN POJAT (hämmästyksellä). Sigurd! Sigurd väkevä!
ÖRNULF. Mutta terävämmin sattui lyöntis sinä yönä, jona multa tyttäreni
Dagnyn ryöstit (heittää pään-peitteen niskoilleen).
SIGURD MIEHINEEN. Örnulf vuonoilta!
DAGNY (iloisesti, vaan kuitenkin vähän levottomasti). Isäni ja veljeni!
SIGURD. Astu taakseni.
ÖRNULF. Tarpeetonta (läheten Sigurdia). Minä tunsin sinut heti, kun sun näin, senvuoksi aloinkin taistelun; koettaa tahdoin, oliko perää huhussa, joka kertoi sinun olevan uljahimman sankarin Norjan-maassa. No, nyt rauha ja sopu välillämme olkoon!