SIGURD. Paras olisi, jos niin olla voisi.
ÖRNULF. Tuossa käteni! Sinä olet uljas urho; niin jykeviä lyöntejä ei vielä kukaan ole Örnulf-vanhuksen kanssa vaihtanut.
SIGURD (puristaa hänen tarjottua kättään). Olkoon se viimeinen miekan-lyönti meidän välillä. Ja nyt tuomitse itse asia, joka välillämme riidassa ollut on, tyydytkö näihin ehtoihin?
ÖRNULF. Tyydyn, ja pian kiista päätetään. (toisille) Niin tietäkää siis kaikki, mistä kysymys on. — Viisi talvea sitten oli Sigurd ja Gunnar Herse viikinki-retkillään Islannissa, ja oli heillä olopaikkansa lähellä minun taloani. Silloin ryösti Gunnar kasvate-tyttäreni Hjördis'in; vaan sinä, Sigurd, otit oman lapseni, Dagny'n, ja purjehdit pois hänen kanssaan. Siitä ryöstöstä tuomitsen sinun maksamaan sakkoa kolmesataa hopeassa, ja sillä olkoon paha työsi sovitettu.
SIGURD. Helpot ovat ehtosi; mainitut kolmesataa suoritan, lisäten niihin vielä silkkikaapun; se on lahja Englannin Aedhelstan-kuninkaalta ja niin hyvä, kuin Islannissa koskaan käytetty on.
DAGNY. Oikein, uljas isäntäni; vasta nyt on mieleni rauhainen! (puristaa isänsä ja veljensä kättä, puhuttelee heitä hiljaa)
ÖRNULF. On siis sovinto välillämme voimassa, ja pidettäköön Dagny aivan samassa kunniassa, kuin olisi hän laillinen vaimosi sukulaistensa suostumuksesta.
SIGURD. Ja minuun saatat nyt luottaa, niinkuin omaan sukuusi ainakin!
ÖRNULF. Varmaan luulen saattavanikin, ja heti panen hyvyytesi mua kohtaan koetukselle.
SIGURD. Valmis olen, milloin tahdot; sano suoraan, — mitä vaadit?