Nornan nurjan nuoli
Surmas sankarini,
Rauhain ryösti multa;
Kaatoi kallihini.
Seitsemän sai poikaa
Örnulf jumalilta,
Nyt on ukko yksin,
Edess' elon ilta.
Seitsemän nuo poikaa
Uljast', urhokasta
Maa niinkuin aita
Luojas pahimmasta.
Aitain kallis kaatui,
Poikani kun kuoli,
Woimaton on vanhus,
Seuraajansa huoli.
Thorolf kuoposeni!
Uljain, urhokkaisin!
Haikentein haihtois,
*Sun* jos jälleen saisin!
Wieno kevään kukka,
Kaunis, kuuliainen,
Warttunut ois kunnon
Sankariksi vainen.
Uliv-haava tuskan
Tuotti tuntuvimman;
Murhe mursi mielein
Ennen ankarimman.
Onnellisuuteni
Norna nurjuudessaan
Tuskan tuho-töillä
Ryösti raadellessaan.
Jumalat jos julki
Jousein jännittäisi
*Yhteen* sankartyöhön: —
Kosto eipä jäisi.
*Yks'* ois yrityksein:
Kostaa uomalleni,
Joka multa kaikki
Wei — nyt viimeiseni!