DAGNY. En, minä koetan vielä yhtä keinoa; — minä tunnen hänet. (Örnulf'ille). Päivätyösi on päättynyt, sanoit sä; mutta se ei ole päättynyt. Poikasi olet haudannut; — mutta olethan runoniekka; Sopiva on runoilla heidän muistokseen.
ÖRNULF (pudistaen päätään). Ei, ei; eilen olisin voinut, tänään olen liian vanha.
DAGNY. Mutta sinun täytyy toki; kunnon miehiä olivat poikasi kaikki; runo heistä laatia pitää; eikä heimossa ole muita, kuin sinä, joka sen taidat.
ÖRNULF (kysyvästi katsellen Sigurdia). Runoilla? Mitä luulet sinä,
Sigurd?
SIGURD. Se on kohtuullista! tee niinkuin Dagny sanoi.
DAGNY. Pahakseenhan panisivat naapurisikin Islannissa, ellei, Örnulf'in jälkeläisten perintö-olutta juodessa, niille sepitettyä runoa kuuluisi. Ajoissa ehdit toki vielä poikiasi seurata.
ÖRNULF. Olkoon sitte, minä koetan; ja sinä, Dagny, kuultele tarkasti, että sittemmin voit uurtaa runo-kapulaan! (Miehet lähenevät soitsuineen, ryhmään; Örnulf vaikenee hetkeksi, miettii vähän aikaa, sitte.)
Sinä, sä Synkkämieli,
Bragen sult' ei kieltä;
Runoilian raskas
Murhe murtaa mieltä.
Runotar soi runsaan
Laulunlahjan mulle; —
Äänen onnelleni
Nyt näin vainotulle.
(nousee).