ÖRNULF. Odottakoon vaan; minun ei ole nälkä.
DAGNY. Mutta usko minua, sinun ei ole hyvä noin istua täällä hiljaisuudessa, yhdessä kohden; sin'et ole siihen tottunut?
ÖRNULF. Se on totta; minä tunnen tuskan rinnassani; min'en saata oikein hengittää (peittää kasvonsa käsiinsä. Äännettömyys; Dagny istuu hänen viereensä).
DAGNY. Huomenna laitat kai laivasi kuntoon ja lähdet kanssamme
Islantiin?
ÖRNULF (katsomatta ylös). Mitä minä siellä teen — Ei, minä tahdon päästä poikieni luokse.
DAGNY (katkerasti). Isä!
ÖRNULF (nostaa päätään). Mene sisään, ja anna minun olla; kun raju-ilma vain saapi yön tai pari mua vihureillaan vilvoitella, täyttyypi toivoni, luulen ma.
SIGURD. Noin et saa ajatella!
ÖRNULF. Kummastuttaako teitä, että mieleni lepoa halajaa? Onhan päivätyöni päättynyt; poikani olen haudannut, (kiivaasti). Antakaa mun olla rauhassa! — Menkää, menkää! (peittää jälleen kasvonsa).
SIGURD (hiljaa Dagny'lle joka nousee). Anna hänen istua vähän aikaa vielä.