SIGURD. Ja Gunnar, — miehesi menettää henkensä!
HJÖRDIS. Siit' en huoli! Tän'yönä seuraan kotiini parempaa miestä! Niin, Sigurd, niin pitää tapahtuman; minä en löydä onnea tässä maassa — valkoinen jumala tulee pohjolaan päin; häntä en kohdata tahdo, vanhat eivät ole niin väkevät, kuin muinoin; — ne nukkuvat, ne ovat puoleksi haamuja vain; — niitä vastaan taistelemme! Pois tästä elämästä, Sigurd; minä asetan sinut taivahan valta-istuimelle, ja istun itse lähinnä sinua! (Raju-ilma alkaa). Kuule, kuule, seuramme saapuu! Näetkö mustia, kiitäviä hevosia, toinen minua, toinen sinua varten! (heittää jousen poskelleen ja ampuu.) Nyt ala viimeinen retkesi!
SIGURD. Hyvin sattui, Hjördis! (kaatuu).
HJÖRDIS (riemuiten entäen hänen luokseen). Sigurd, veljyeni, — nyt olemme toisiemme omat!
SIGURD. Nyt vähemmin, kuin koskaan ennen. Tässä eroaapi tiemme; sillä minä olen kristitty.
HJÖRDIS (kauhistuen). Sinäkö —! Haa, et — ethän!
SIGURD. Minä uskon valkoiseen jumalaan; Aedhelstan-kuningas on opettanut minun tuntemaan hänet; — *Hänen* luokseen kohoaapi sieluni nyt.
HJÖRDIS (toivotonna). Ja minä — (pudottaa jousensa). Voi, voi!
SIGURD. Raskas oli elämäni siitä saakka, kuin sinut sydämestäni riistin ja annoin Gunnar'ille. Kiitos, Hjördis; — nyt on mieleni kepeä ja vapaa! (kuolee).
HJÖRDIS (hiljaa). Kuollut! Siis olen varmaan sieluni kadottanut! (rajuilma kiihtyy, Hjördis hurjana). Ne tulevat! Minä olen ne tänne loihtinut! Vaan en, en; — min' en teitä seuraa; min! en lähde, kun ei Sigurd lähde kanssani! Ei auta; — ne näkevät minut; ne viittavat minua hymyillen, ne kannustavat hevoisiaan! (entää perälle, vuoren reunalle). Tuossa ne ovat, aivan pääni kohdalla; — en pääse heidän näkyvistään, en voi itseäni piiloittaa! — Ehkä kuitenkin — meren pohjassa! (syöksyy näkymättömiin).