DAGNY (katselee toivotonna miehiin, jotka seisovat kuolleen ympärillä). Ei, ei, se on mahdotonta; — hän elää vielä varmaankin! (huomaa jousen). Haa, mikä tuo! (nousee).
ÖRNULF, Tyttäreni, totta oli ensimmäinen lauseesi, — Sigurd on surmattu.
GUNNAR (ajatus lensi hälle äkkiä mieleen). Ja Hjördis! — Onko Hjördis ollut täällä?
DAGNY (hiljaa, maltilla). En tiedä; mutt' ainakin hänen jousensa on ollut täällä, sen tiedän.
GUNNAR. Niin, sitä aattelinkin!
DAGNY. Vait, vaiti! (itseks.). Niin katkerasti vihasi hän siis
Sigurd'ia!
GUNNAR (hilj.). Surmannut hänet — yönä ennen taislelo-päiväämme; siis rakasti hän minua kuitenkin. (Kaikki ovat jähmettyä kauhistuksesta; tuonelaisten-seurue kulkee sohisten ilmassa).
EGIL (peloissaan). Isä! näetkö, näetkö?
GUNNAR. Mitä?
EGIL. Tuolla ylhäällä — katsos, noita mustia hevoisia — —!