GUNNAR. Pilvethän vain — —
ÖRNULF. Ei, se on kuolleiden koti-matkue.
EGIL (huudahtaa). Äiti on niiden seurassa!
DAGNY. Kaikki hyvyyden voimat!
GUNNAR. Mitä sanot, lapseni!
EGIL. Äiti! — Tuossa — aivan ensimmäisenä — tuon mustan hevoisen seljässä! Isä, isä! (pyrkii kauhistuneena isänsä turviin; lyhyt äänettömyys; rajuilma herkeää, pilvet hajoavat, kuu heittää rauhoittavan valonsa maakunnan ylitse).
GUNNAR (hiljaa, katkerasti). Nyt on Hjördis varmaankin kuollut!
ÖRNULF. Niinpä lienee, Gunnar; — ja hänelle oli minun kostettava enemmän kuin sinulle. Kalliiksi kävi kohtaamisemme kummallekkin meille; — tuoss'on käteni; rauhaa ja sovintoa!
GUNNAR. Kiitos, Örnulf! Ja laivoille nyt; minä seuraan teitä Islantiin!
ÖRNULF. Niin, Islantiin, ja kauvanpa muistellaan retkeilyämme: