NILS LYKKE.
— onhan rouva Inger Gyldenlöven maine liian laajalle levinnyt, etten olisi jo kauan halunnut nähdä häntä kasvoista kasvoihin.
INGER-ROUVA.
Sen kai arvasin. Mutta riittääkö siihen lyhyt leikkipuheen hetki illallispöydän ääressä? Koetetaan vetää risti sen ylitse, mitä on ennen välillämme tapahtunut. Ehkäpä se Nils Lykke, jonka nyt tunnen, voisi peittää kaunan sitä kohtaan, jota minä en ole ennen tuntenut. Pidentäkää nyt täällä-oloanne joku päivä, herra valtaneuvos! Olaf Skaktavlia en uskalla houkutella. Hänellähän on salaiset tehtävänsä Ruotsissa. Mutta mitä teihin tulee, olette kai etukäteen pannut asiat niin hyvään alkuun, että läsnäoloanne tuskin tarvitaan. Luottakaa minuun, ajan ei anneta tuntua teistä meillä pitkältä; ainakin koetamme minä ja tyttäreni tehdä kaiken voitavamme ollaksemme teille oikein mieliksi.
NILS LYKKE.
En epäile teidän enkä tyttärennekään suopeutta minua kohtaan. Olenhan saanut siitä täysin pätevät todistukset. Mutta varmaan tunnustatte, että minun läsnäoloni on välttämätön muualla, koskapa minun yhä ja siitä huolimatta täytyy vain julistaa, että minun on mahdoton pidentää oleskeluani Östråtissa.
INGER-ROUVA.
No hyvä. — Tiedättekös mitä, herra valtaneuvos, — jos olisin ilkeä, voisin luulla, että te tulitte Östråtiin koettamaan pientä ottelua kanssani. Siinä näytte nyt jääneen tappiolle ja siksi on teidän väkinäistä viipyä tantereella, tappionne näkijäin edessä.
NILS LYKKE
(hymyillen).