Minä kirjoitan kaikille ystävilleni kautta maan. Kaikkien heidän täytyy nousta puolustamaan suurta asiaa. Uusi kuningas — valtionhoitaja ensin ja sitten kuningas — — (Alkaa kirjoittaa, mutta keskeyttää ajatuksissaan ja sanoo hiljaa.)
Kenenkä valitsevat he vainajan sijaan? — Kuninkaan äiti —? Se on kaunis sana: kuninkaan äiti. Kuninkaan tappaja — mikä eriskummallinen ajatus. Vastakohtia. Toinen, joka ottaa hengen kuninkaalta, ja toinen, — antaa hengen kuninkaalle. (Nousee.)
No hyvä, minä annan korvauksen siitä, mitä olen ottanut. — Minun poikani olkoon kuningas! (istuutuu jälleen ja ryhtyy työhön, mutta työntää sen taas syrjään ja nojautuu taaksepäin tuolillaan.)
On aina ilkeää, kun talossa on ruumis. Sentähden minun on nyt niin kummallinen olla. (Kääntää nopeasti päätään sivulle, ikäänkuin puhuen jollekulle.) Vai ei, muka? Mistä muusta se sitten johtuisi? (Aprikoiden.)
Onko sitten niin suuri ero kaataa vihollinen tai surmata hänet? Knut Alfinpoika oli halkaissut miekallaan monta otsaa, ja kuitenkin oli hänen omansa rauhallinen kuin lapsen. Miksikä minä sitten aina näen tuon — (tekee kädellään liikkeen ikäänkuin iskien jotakuta veitsellä) tuon iskun sydämeen — ja sitten punaisena virtaavan veren? (Hän soittaa ja jatkaa puhettaan penkoen papereitaan.)
Tästä lähtien minä en tahdo sellaisia ilkeitä näkyjä. Tahdon tehdä työtä yötä ja päivää. Ja kuukauden kuluttua — yhden kuukauden — tulee minun poikani luokseni — —
BJÖRN
(tulee sisään).
Tekö soititte, rouva?