Ei, ei vielä. Se oli vain tuuli. Puhuu kylmästi kuin haudasta. — — Onko taivaan Jumalalla oikeus tällaiseen? — Luoda minut naiseksi, — ja sälyttää hartioilleni miehen työ.
Sillä minun käsissäni *on* nyt maan kohtalo. *Minun* vallassani on nostaa heidät yhtenä miehenä aseisiin. *Minulta* odottavat he merkkiä; ja jos en sitä nyt anna, niin ei se tapahdu ehkä enää milloinkaan.
Viivytellä? Uhrata monet yhden pelastukseksi? — Eikö olisi parempi, jos voisin — —? Ei, ei, ei, — minä en tahdo sitä! Minä en voi sitä!
(Hän vilkaisee kuin varkain ritarisaliin, kääntyy poispäin ikäänkuin hädissään ja sanoo kuiskaten.)
Nyt ne ovat taas tuolla. Kalpeat haamut — kuolleet isät, kaatuneet sukulaiset. — Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta!
(Hän huitaisee kädellään taaksepäin ja huutaa.)
Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, — pois! Minä en voi sitä!
(Vieras vankkarakenteinen mies, harmahtavin päin ja parroin, pukuna rikkonainen lampaannahka-takki, ruostunein asein, on astunut sisään ritarisalista.)
VIERAS MIES
(pysähtyy ovelle ja sanoo hillityllä äänellä).