SKULE KUNINGAS. Sinun poikasi —!
INGEBORG. Ja sinun, Skule kuningas!
SKULE KUNINGAS (puoleksi hurjistuneena). Ingeborg!
PIETARI (lähestyy vienosti liikutettuna ja heittäytyy polvilleen Skulen eteen).
INGEBORG. Ota hänet! Hän on ollut elämäni valo ja lohdutus kaksikymmentä vuotta; — nyt olet sinä Norjan kuningas; kuninkaan pojan täytyy päästä perintöönsä; minulla ei ole enää oikeutta häneen.
SKULE KUNINGAS (nostaa hänet ylös hurjalla riemulla). Ylös sydämmelleni, sinä, jota niin palavasti olen ikävöinyt! (Likistää häntä syliinsä, päästää hänet taasen, katselee häntä ja syleilee häntä uudestaan). Poikani! poikani! Minulla on poika! Ha, ha, ha; kuka voi nyt minua vastustaa? (Menee Ingeborgin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Ja sinä, sinä annat hänet minulle. Ingeborg! Sinä et peruuta, sanaasi? Annathan hänet minulle?
INGEBORG. Raskas on uhri, ja tuskin olisin sen voinut tehdä, ell'ei Nikolaus piispa olisi lähettänyt häntä luokseni tuomaan kirjettä ja sanomaa Antero Skjaldarbandin kuolemasta. Piispa, hän määräsi minulle raskaan uhrin rikokseni sovitukseksi.
SKULE KUNINGAS. Siis on rikos sovitettu; ja tästä lähin on hän yksistään minun omani; eikö niin, yksistään minun?
INGEBORG. Niin; mutta yhden lupauksen sinulta vaadin.
SKULE KUNINGAS. Taivas ja maa, vaadi, mitä tahdot: