SKULE KUNINGAS. Siis on suku koossa Elgesäterillä tänä yönä.
SIGRID. Niin, koossa pitkien riehuvien aikojen päästä.
SKULE KUNINGAS. Hookon Hookoninpoika vaan puuttuu.
MARGARETA ja RAGNHILD ROUVA (likistyvät häneen tuskallisella liikutuksella). Isä! — Isäntäni!
SKULE KUNINGAS (katsoo heihin liikutettuna). Oletteko te minua rakastaneet niin hellästi, te molemmat? Minä etsin onnea ulkoa vieraista, enkä koskaan huomannut, että minulla oli koto, jossa olisin voinut löytää sen. Minä ajoin rakkautta takaa synnin ja rikoksen tiellä, enkä koskaan tietänyt, että minulla sitä oli Jumalan ja ihmisten lain kautta. — Ja sinä, Ragnhild, vaimoni, sinä, jota vastaan niin paljon olen rikkonut, sinä likistyt minuun armaana ja hellänä, kun hätä on korkeimmilleen noussut, sinä voit peljätä ja vavista sen miehen hengen edestä, joka ei koskaan ole heittänyt auringon sädettä sinun polullesi.
RAGNHILD ROUVA. Sinäkö rikkonut! Oi, Skule, elä puhu niin; luuletko sinä, että minä hetkeäkään olen uskaltanut sinua tuomita! Minä olen aina ollut liian alhainen sinulle, ylhäinen isäntäni; ei yksikään sinun tekosi voi syyllinen olla.
SKULE KUNINGAS. Oletko niin lujasti uskonut minuun, Ragnhild?
RAGNHILD ROUVA. Ensi päivistä, kun sinut näin.
SKULE KUNINGAS (elävästi). Kun Hookon tulee, tahdon rukoilla armoa!
Armaat, hellät vaimot, — oi, onpa kuitenkin ihanata elää!
SIGRID (pelvon osoituksena). Skule, veljeni! Voi sinua, jos eksyisit tiellä tänä yönä!