PIETARI. Yhtäkaikki, vaikkapa nukkuisi alttarilla! Minä olen kantanut ulos pyhän Olavin arkun, — enkä minä pelkää ottaa kuninkaan-lastakaan!
RAGNHILD ROUVA (huutaa Skulelle). Hänkö se on, jota niin hellästi olet rakastanut.
MARGARETA. Isä, isä! Kuinka voit sinä unhoittaa meidät kaikki toiset hänen tähtensä!
SKULE KUNINGAS. Hän oli puhdas, kuin Jumalan karitsa, kun katuva nainen hänet minulle antoi, — usko minuun on hänet tehnyt siksi, joka hän nyt on.
PIETARI (häntä kuulematta). Lapsen täytyy ulos! Surmatkaa se, surmatkaa se kuningattaren sylissä, — niin lausui Skule kuningas Oslossa.
MARGARETA. Syntiä, syntiä
PIETARI. Pyhimys voisi sen huoletta tehdä, kun isäni on sen lausunut!
Isäni on kuningas; sillä hänellä on suuri kuninkaanajatus!
KAUPUNKILAISET. Avatkaa! Tulkaa ulos, sinä ja kirkonryöstäjä, muuten poltamme luostarin tuhaksi!
SKULE KUNINGAS (ikäänkuin lujalla päätöksellä). Suuri kuninkaanajatus! Niin, se se on, joka on myrkyttänyt nuoren, armaan sielusi! Puhtaana ja syyttömänä piti minun antaman sinut takaisin; se on usko minuun, joka sinut ajaa niin hurjasti rikoksesta rikokseen, kuolemansynnistä kuolemansyntiin! Oi, mutta minä voin sinut vielä pelastaa; voin meidät kaikki pelastaa! (huutaa taka-alalle). Odottakaa, odottakaa, — kaupunkilaiset; minä tulen.
MARGARETA (tarttuu peljästyksissään hänen käteensä). Isä, mitä aiotte?