WANGEL. Mutta mitä ihmettä —!
ELLIDA (Nousee kiivaasti.) Anna minun lähteä luotasi, Wangel!
WANGEL. Ellida —! Ellida —!
ELLIDA. Niin, niin. — Anna minun vaan lähteä! Usko minua, — muuta neuvoa ei kuitenkaan ole. Muuta seurausta ei voi olla siitä, millä tavoin me kaksi jouduimme yhteen.
WANGEL (Hillityltä tuskalla.) Näin kauvas meidän siis piti erota toisistamme.
ELLIDA. Meidän täytyi. Muu ei ollut mahdollista.
WANGEL (Katsoo häneen raskasmielisesti.) En siis edes yhdyselämällämme ole voittanut sinua. En koskaan — koskaan, omistanut sinua täydellisesti.
ELLIDA. Oi Wangel — kunpa minä voisin rakastaa sinua niinkuin itse sydämestäni soisin! Niin lämpimästi kuin sinä ansaitset! Mutta minä tiedän hyvin: se tunne ei koskaan syty.
WANGEL. Siis eroa! Eroa, — laillista eroa sinä tahdot?
ELLIDA. Ystäväni, sinä ymmärrät huonosti tarkoitukseni. En minä välitä muodoista. Sillä ei asia minusta riipu noista ulkonaisista seikoista. Minä tahdon, että me kaksi suostumme vapaaehtoisesti päästämään toinen toisemme lupauksesta.