WANGEL. Ja kammottava on taas sukua sinulle. Sinä sekä kammotat että viehätät.
ELLIDA. Niinkö, Wangel?
WANGEL. Minä en sittenkään ole tuntenut sinua koskaan oikein. En koskaan perinpohjin. Se alkaa minulle nyt selvitä.
ELLIDA. Siksi sinun täytyykin antaa minulle vapaus. Päästä minut kaikista siteistä sinuun ja sinun omaisiisi! Minä en ole se, joksi minua luulit. Nythän sen itsekin huomaat. Nyt voimme erota toisistamme ymmärtäen toisemme — ja vapaaehtoisesti.
WANGEL (Synkästi.) Se olisi ehkä paras meille kummallekin —. Mutta minä en sittenkään voi! Sinä olet minulle kuin kammo, Ellida. Viehätys — sinussa on voimakkain.
ELLIDA. Sanotko niin?
WANGEL. Koettakaamme päästä tämä päivä päähän. Rauhallisesti punniten. Minä en uskalla sinua tänään vapauttaa ja päästää. Minulla ei ole lupaa siihen. Sinun itsesi vuoksi minulla ei ole lupaa siihen, Ellida. Minä käytän oikeuttani ja velvollisuuttani suojella sinua.
ELLIDA. Suojella? Millä sinä minua suojelet? Eihän mikään ulkonainen vaara tai väkivalta minua uhkaa. Syvemmällä se on se kammottava, Wangel. Se on vetovoima minun omassa mielessäni. Ja mitä sinä sille voit?
WANGEL. Minä voin tukea ja vahvistaa sinua taistelemaan sitä vastaan.
ELLIDA. Niin, — jos minä tahtoisin taistella.