WANGEL. — Ja että?
ELLIDA (Riistäytyy irti.) — ja että minusta tuntuu kuin kuuluisin hänelle.
WANGEL (Painaa päänsä.) Minä alan ymmärtää kaikki.
ELLIDA. Ja mitä apua sinä tiedät tähän? Mitä sinä minulle neuvot?
WANGEL (Katsoo häneen synkästi.) Huomenna, — silloin hän on lähtenyt. Silloin ei onnettomuus enään sinua uhkaa. Ja silloin minä suostun päästämään ja vapauttamaan sinut. Me puramme kaupan, Ellida.
ELLIDA. Oi, Wangel! — Huomenna — silloinhan on jo liian myöhäistä —!
WANGEL (Katsoo puutarhaan päin.) Ajattele lapsia! Lapsia —!
Säästäkäämme ainakin heitä — vielä jonkun aikaa.
(Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand tulevat puutarhaan.
Lyngstrand jättelee hyvästi ja menee vasemmalle. Muut
tulevat sisälle.)
ARNHOLM. No nyt me olemme suunnitelleet —
HILDE. Me aiomme illalla vuonolle ja —