ELLIDA. En, sitä minä en ole tahtonut. En ole tahtonut enkä ollut tahtomatta. Minä olen vaan antanut kaiken jäädä sillensä, kuin se oli tänne tullessani. Sinä, — vaan ei kukaan muu — sinä olet tahtonut asiat sille kannalle.
WANGEL. Sinun parastasi minä tarkoitin.
ELLIDA. Niin tarkoitit, Wangel, sen kyllä tiedän. Mutta tämä on nyt seuraus. Tämä on kosto. Sillä nyt täällä ei ole mitään sitovaa voimaa, — ei mitään tukea minulle — ei apua, — ei kiintymystä siihen, jonka olisi pitänyt olla meidän yhteistä sisäistä omaisuuttamme.
WANGEL. Huomaanhan minä sen, Ellida. Ja siksi sinä huomispäivästä saatkin vapautesi takaisin. Sitten saat elää omaa elämääsi.
ELLIDA. Ja sitä sinä sanot minun omaksi elämäkseni! Oi ei, minun oma oikea elämäni suistui radaltaan silloin kun suostuin elämään yhdessä sinun kanssasi (Vääntelee käsiään tuskallisesti ja avuttomasti.) Ja nyt, — tänä yönä — puolen tunnin kuluttua — tulee hän, jonka minä petin, — hän, jolle minun olisi pitänyt pysyä järkähtämättömän uskollisena, samoin kuin hän on ollut uskollinen minulle! Nyt tulee hän ja tarjoo minulle — viimeisen ja ainoan kerran — tilaisuuden elää elämäni uudestaan — elää omaa oikeata elämääni, — sitä elämää, joka kammottaa ja viehättää — ja josta minä en voi luopua. En vapaaehtoisesti!
WANGEL. Juuri sentähden tulee minun, sinun miehenäsi — ja lääkärinäsi samalla, — ottaa sinulta valta — ja toimia sinun puolestasi.
ELLIDA. Niin, Wangel, sen minä ymmärrän. Oi usko minua, toisinaan minusta tuntuu siltä, kuin saisin rauhan ja pelastuksen, jos turvautuisin hartaasti sinuun — ja koettaisin uhmata kaikkia viehättäviä ja kammottavia voimia. Mutta minä en voi tehdä sitäkään. Ei, ei, — minä en voi sitäkään!
WANGEL. Tule, Ellida, — kävellään hetkinen.
ELLIDA. Tulisin mielelläni, mutta minä en uskalla. Sillä sanoihan hän, että minun piti täällä odottaa häntä.
WANGEL. Tule vaan. Siihen on kyllin aikaa vielä.