ELLIDA. Kaikki salmet jäässä — niin.
BALLESTED. Surulliseksi se ajatus tekee mielen. Nyt olemme olleet kesän huolettomia lapsia viikkoja, kuukausiakin. Kovalta tuntuu taas totutella pimeyteen. Niin, ensi aikoina, minä tarkoitan. Sillä ihminen voi alki — — a — klimatiseerautua, rouva Wangei. Voi kun voikin (Tervehtii ja menee vasemmalle.)
ELLIDA (Katselee vuonolle.) Voi, tätä tuskallista jännitystä! Tätä viimeistä odotusta ennen ratkaisua.
WANGEL. Olet siis järkähtämättömästi päättänyt itse puhutella häntä.
ELLIDA. Minun täytyy puhutella häntä. Sillä täytyyhän minun valita vapaaehtoisesti.
WANGEL. Sinulla ei ole valinnan varaa, Ellida. Sinulla ei ole lupaa valita. Minä en anna sinulle lupaa.
ELLIDA. Valitsemasta et voi minua estää. Et sinä eikä kukaan muu. Sinä voit kieltää minua matkustamasta hänen kanssaan — seuraamasta häntä — jos minä sen valitsen. Sinä voit pitää minua täällä väkivallalla. Vasten minun tahtoani. Sen voit tehdä. — Mutta että minä valitsen — sisimmässä sielussani valitsen hänet enkä sinua, — jos minä tahdon ja minun täytyy valita niin, — sitä sinä et voi estää.
WANGEL. En, olet oikeassa. Minä en voi sinua estää.
ELLIDA. Ja eihän minulla ole mitään, mikä estäisi minua siitä. Täällä kotona ei ole mikään tahi kukaan pidättämässä tai sitomassa minua. Minä olen ilman juuria sinun talossasi, Wangel. Lapsesi eivät ole minun. Eivät sydämeltään minun, tarkoitan. Eivät ole koskaan olleet. — Kun lähden — jos lähden, — joko hänen seurassaan ensi yönä — tai Skjoldvikiin huomenna, niin ei minulla ole edes yhtä ainoata avainta luovutettavana, ei minkäänlaista käskyä annettavana. Niin ventovieras minä olen sinun talossasi. Niin täydellisesti ulkopuolella kaiken minä olen ollut ensi hetkestä alkaen.
WANGEL. Sinä olet itse tahtonut niin.