ELLIDA. Teidän tahtonne ei enään mahda mitään minulle. Minulta te olette kuollut mies, — joka on noussut meren pohjasta ja palaa sinne takaisin. Mutta minä en enään pelkää teitä. Enkä myöskään tunne vetoa teihin.
TUNTEMATON. Hyvästi, rouva. (Hypähtää yli aidan.) Tästä hetkestä te olette vain haaksirikon muisto minun elämässäni. (Menee vasemmalle.)
WANGEL (Katsoo häneen hetken.) Ellida — sinun mielesi on kuin meri.
Siinäkin on vuoksi ja luode. Mikä sai aikaan tämän muutoksen?
ELLIDA. Oi, etkö sinä siis ymmärrä, että muutoksen — että muutoksen täytyi tulla — kun sain vapaaehtoisesti valita.
WANGEL. Ja tuo tuntematon — se ei enään sinua houkuttele?
ELLIDA. Ei peloita eikä houkuttele. Minä olisin voinut katsoa sitä silmiin, — olisin voinut astua siihen, — jos vain itse olisin tahtonut. Minä olisin voinut valita sen. Sentähden voin myös kieltäytyä siitä.
WANGEL. Minä alan ymmärtää sinua — vähä vähältä. Sinä ajattelet ja tunnet kuvissa. Sinun meren kaipuusi ja ikäväsi — se, mikä sinua vetää häneen — tuohon vieraaseen mieheen, — se on kaikki ollut heräävän ja kasvavan vapausvaatimuksen ilmausta sinussa. Ei muuta.
ELLIDA. En tiedä, mitä siihen vastaisin. Mutta sinä olet minulle hyvä lääkäri. Sinä löysit, — ja sinä uskalsit käyttää sitä oikeata lääkettä, — ainoaa, joka minua saattoi auttaa.
WANGEL. Suurimmassa hädässä ja vaarassa me lääkärit uskallamme paljon.
— Mutta nyt sinä siis jälleen tulet minun luokseni, Ellida?
ELLIDA. Rakas, uskollinen Wangel, — nyt minä jälleen tulen sinun luoksesi. Nyt minä voin tulla. Sillä nyt minä tulen sinun luoksesi vapaaehtoisesti, — vapaaehtoisesti — ja omalla vastuullani.