HILDE (Ilon ja itkun vaiheella.) Oi, — huolinko minä —!
ARNHOLM (Ellidalle.) Tämä käänne on odottamaton —!
ELLIDA (Hymyilee vakavasti.) Nähkääs, herra Arnholm —. Muistatteko, — me puhuimme siitä eilen? Koska ihminen nyt kerran on muuttunut maa-eläjäksi — ei hän löydä enään tietä — takaisin mereen. Eikä merielämään.
BALLESTED. Mutta juuri niinhän on käynyt minun merenneidolleni!
ELLIDA. Jokseenkin niin.
BALLESTED. Ero on vain siinä, että merenneito — hänelle se on kuolemaksi. Ihmiset sitävastoin — ne voivat aklam-akli-matiseerautua. Niin, niin, — minä vakuutan, rouva Wangel, — ne voivat a-kli-matiseerautua!
ELLIDA. Niin, vapaaehtoisesti he sen voivat, herra Ballested.
WANGEL. Ja omalla vastuullaan, rakas Ellida.
ELLIDA (Ojentaa hänelle reippaasti kätensä.) Juuri niin.
(Suuri höyrylaiva soluu hiljaa pitkin vuonoa. Rannempaa kuuluu torvisoittoa.)