HILDE. Hänhän oli isän luona iltapäivällä. Tahtoisinpa tietää, mitä isä hänestä arvelee.
BOLETTE. Isä sanoi että hänessä on alulla keuhkojen kovettuminen tai jotain sellaista. Hän ei elä vanhaksi, sanoi isä.
HILDE. Sanoiko hän niin! Ajatteles — minä arvelin ihan samaa.
BOLETTE. Mutta älä Herran tähden anna hänen huomata mitään.
HILDE. Oh, kaikkea sinä luuletkin. (Puoliääneen.) Kas niin — nyt on Hannu kompuroinut ylös. Hannu — eikö totta, — hänestä näkyy jo päältäpäin, että hänen nimensä on Hannu.
BOLETTE (Kuiskaa.) Ole nyt järkevä! Muista se!
LYNGSTRAND (Tulee oikealta päivänvarjo kädessä.) Pyydän anteeksi, hyvät neidit, vaan minä en päässyt niin nopeaan kuin te.
HILDE. Oletteko nyt saanut päivänvarjonkin?
LYNGSTRAND. Se on teidän äitinne. Hän käski käyttämään sitä keppinä, sillä omaani en tullut ottaneeksi mukaan.
BOLETTE. Vieläkö he ovat siellä alhaalla? Isä ja muut?