HILDE. Kyllä kai! Kaikkea sinä kuvitteletkin! E-ei! meidän välimme ei tule ikäpäivänä hyväksi, sillä hän ei suoraan sanoen sovi meille. Emmekä me hänelle. Herra ties, miksi isä toikin hänet taloonsa! Minua ei ihmetyttäisi, vaikka hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi ruveta hulluksi.
BOLETTE. Hulluksi? Mitä sinä puhutkaan!
HILDE. Oh, kummempia on kuultu. Hänen äitinsäkin tuli hulluksi. Ja kuolikin hulluna, tiedän mä.
BOLETTE. Ja joka paikkaan sinä pistät nokkasi. Mutta älä nyt lavertele siitä muille. Ole nyt kiltti — isän tähden. Kuuletko, Hilde?
(Wangel, Ellida, Arnholm ja Lyngstrand tulevat ylös oikealta.)
ELLIDA (Osoittaa perälle.) Tuolla se on?
ARNHOLM. Niin, sielläpäin se varmaankin on.
ELLIDA. Ja etäämpänä on meri.
BOLETTE (Arnholmille.) Eikö täällä ylhäällä ole kaunista?
ARNHOLM. SuurenmoistaI Mikä ihana näköala!