HILDE. Niin, minusta se on hyvin jännittävää. En voi auttaa sitä.
BOLETTE. Hyi, Hilde, sinä olet oikein paha tyttö!
HILDE. Vaikka olisinkin! Uhallakin! (Katsoo laaksoon.) Vihdoinkin! Arnholm ei oikein pidä kiipeämisestä. (Kääntyy.) Niin, nytpä muistan: tiedätkös mitä huomasin hänestä päivällistä syödessämme?
BOLETTE. No?
HILDE. Ajatteles, — hänen hiuksensa alkavat jo lähteä — täältä päälaelta.
BOLETTE. Loruja! Se ei ole totta.
HILDE. Onpas. Ja sitten on hänellä jo ryppyjä tässä silmäin ympärillä. Hyvänen aika, kuinka sinä saatoitkin olla niin rakastunut häneen, silloin kun hän oli sinun opettajasi!
BOLETTE (Hymyilee.) Niin, voitko ymmärtää? Muistelen kerran oikein itkeneeni sentähden, että hän sanoi Bolettea rumaksi nimeksi.
HILDE. Niin, kukapa uskoisi! (Katsoo jälleen alas.) Ei. Mutta katsoppas nyt tuota, sinäkin. Nyt "merenneito" tepastelee Arnholmin rinnalla ja puhelee hänen kanssaan. Eikä isän kanssa. Luulenpa etteivät nuo kaksi katsele karsaasti toisiinsa.
BOLETTE. Sinun tulisi hävetä, Hilde, kerrankin oikein hävetä. Kuinka voit päästää suustasi jotain semmoista? Ja juuri nyt kun meidän välimme oli parantunut —