WANGEL. Tänään olen vihdoin päässyt siitä täysin selville. Kokonaan.
ELLIDA. Kokonaan, sanot. Ob, älä usko…
WANGEL (Nousee.) Rakas Ellida, minä tiedän kyllä, että tässä ei ole vielä kaikki.
ELLIDA (Tuskallisesti.) Sinä tiedät, että siinä on muutakin?
WANGEL. Tiedän. Että sinä et kestä enää tätä ympäristöä. Tunturit painavat ja tukahuttavat mieltäsi. Täällä ei ole kylliksi valoa. Ei tarpeeksi taivasta ympärilläsi. Tuulessa ei tarpeeksi väkeä ja voimaa.
ELLIDA. Se on totta, Wangel. Yöt päivät, kesät talvet minua vaivaa kalvava meren kaipuu.
WANGEL. Tiedän sen, rakas Ellida. (Laskee kätensä hänen päälaelleen.) Ja sentähden onkin minun sairas lapsiraukkani jälleen pääsevä omiin oloihinsa.
ELLIDA. Mitä sinä tarkoitat?
WANGEL. Tarkoitan mitä sanoin. Me muutamme.
ELLIDA. Muutamme!