WANGEL. Luulen sentään. Sinulla on rehellinen luonne, Ellida.
Uskollinen sydän —
ELLIDA. Niin, niin minulla on.
WANGEL. Ja sen aviosuhteen, jossa sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi ja turvalliseksi, tulee olla täydellinen ja eheä.
ELLIDA (Katsoo häneen jännitettynä.) Niin — entä sitten!
WANGEL. Sinä et ole luotu kenenkään toiseksi vaimoksi.
ELLIDA. Kuinka tulit ajatelleeksi sitä juuri nyt?
WANGEL. Olen jo usein sitä aavistanut. Tänään se lopullisesti minulle selveni. Lasten muistojuhla — sinä pidit minua jonkinlaisena heidän rikostoverinaan — no niin — miehen muistot eivät niin helposti haihdukaan. Eivät minun ainakaan. En ole sellainen.
ELLIDA. Sen tiedän. Hyvin sen tiedän.
WANGEL. Mutta yhtä kaikki sinä erehdyt. Sinusta tuntuu melkein siltä, kuin lasten äiti yhä eläisi. Ikäänkuin hän näkymättömänä olisi meidän keskellämme. Luulet, että minun sydämeni on jaettuna hänen ja sinun välillä. Se ajatus vaivaa sinua. Sinusta meidän suhteessamme on ikäänkuin jotain epäsiveellistä. Sentähden et enää voi — tahi et enää tahdo elää minun vaimonani.
ELLIDA (Nousee.) Sinä olet huomannut kaiken tämän? Olet selvillä tästä kaikesta?