WANGEL. Mitä muuta tiedät hänestä?
ELLIDA. Ainoastaan, että hän hyvin nuorena oli lähtenyt merille. Ja että hän oli ollut pitkillä matkoilla.
WANGEL. Etkö mitään muuta?
ELLIDA. En. Me emme koskaan puhuneet sellaisista asioista.
WANGEL. Mistä te sitten puhuitte?
ELLIDA. Enimmäkseen merestä.
WANGEL. Merestä siis?
ELLIDA. Myrskystä ja tyvenestä. Meren mustista öistä. Ja sen häikäisevistä päivistä, kun aurinko kimmellyttelee ulapoita. Vaan enin puhelimme valaskaloista ja mursuista ja hylkeistä, jotka lyövät leikkiään puolipäivän helteessä. Ja sitten puhelimme kalalokeista ja kotkista ja muista merilinnuista. Ajatteles, kuinka kummallista, — puhellessamme näistä, minusta tuntui ikäänkuin kaikki, sekä merieläimet että linnut, olisivat sukua hänelle.
WANGEL. Entä sinä itse?
ELLIDA. Niin, minusta tuntui kuin melkein itsekin olisin ollut samaa sukua.