BOLETTE. Niin, niinpä kyllä. Mutta hän ei kelpaa kaikkeen siihen, johon äiti oli kuin luotu. On niin paljon asioita, joita tämä ei näe. Tai, joita hän ehkä ei tahdo nähdä, — tai joista hän ei välitä. En tiedä mikä niistä on oikeampi.
ARNHOLM. Hm, luulen ymmärtäväni mitä tarkoitatte.
BOLETTE. Isä parka, — hän on heikko muutamissa asioissa. Olette kai
itsekin sen huomannut. Työkään ei riitä täyttämään koko hänen aikaansa.
Lisäksi se, että hänellä on vaimo, joka ei voi häntä yhtään tukea. —
Siihen hän on tosin itsekin syypää.
ARNHOLM. Miten niin luulette?
BOLETTE. Isä tahtoo aina nähdä ihmiset iloisina ympärillään. Kodissa pitää olla päivänpaistetta ja tyytyväisyyttä, sanoo hän. Siksi pelkään, että isä hänelle — äidille antaa lääkettä, joka ajan pitkään on vahingoksi.
ARNHOLM. Niinkö todella arvelette.
BOLETTE. Minä en saa sitä ajatusta päästäni. Sillä äiti on toisinaan niin omituinen. (Kiivaasti.) Mutta eikö olekin väärin, että minun koko ikäni pitää pysyä kotona. Eihän minusta sittekään ole suurta apua isälle. Ja onhan minulla velvollisuuksia itseänikin kohtaan.
ARNHOLM. Tiedättekö, Bolette, — tästä asiasta meidän kahden täytyy puhua tarkemmin.
BOLETTE. Ei se varmaankaan siitä parane. Minä olen kai sittenkin luotu jäämään tänne ruutanalammikkoon, luulen.
ARNHOLM. Ette suinkaan. Kaikki riippuu teistä itsestänne.