Rouva Linde. Tunnen.
Krogstad. Ja tiedättenkö minä miehenä minua täällä pidetään?
Rouva Linde. Kuuluipa ennen teidän puheestanne kuin olisitte arvelleet minun kanssani muuttuvanne toisenlaiseksi.
Krogstad. Sen tiedän aivan varmaan.
Rouva Linde. Eikö se voisi vieläkin tapahtua?
Krogstad. Kristiina; — tuon sanotte aivan vakaalla mielellä! Niin, sen teette. Minä näen sen silmistänne. Onko teillä siis todellakin uskallusta —?
Rouva Linde. Minä olen jonkun tarpeessa, jolle voisin olla äitinä; ja teidän lapsenne tarvitsevat äitiä. Me molemmat tarvitsemme toisiamme. Krogstad, minä luotan luontonne perijuureen; — minä uskallan kaikki yhdessä teidän kanssanne.
Krogstad. (tarttuu hänen käsiinsä.) Kiitos, kiitos, Kristiina; — nyt tiedän minäkin miten voin kohota arvoon muitten silmissä. — Ah, vaan minulta unohtui —
Rouva Linde. (kuultelee.) Hist! Tarantellaa! Menkää, menkää!
Krogstad. Minkä tähden? Mitä se on?